Siitä pääsemmekin todella ikävällä aasinsillalla uuteen perheenlisäykseen, sillä ostettiin joskus kesän lopuilla kaksi hiirtä, koska olen jo monta vuotta niitä halunnut. Hamsterien häkki tuntui ikävän tyhjältä, ja aika oli otollinen muutenkin uusille lapsille. Löydettiin sitten kaksi sopivaa siimahäntää, Rutto ja Surma. Rutto oli ruskeankirjava (I have no idea mikä se virallinen väritys oli nimeltään) ja todella sosiaalinen otus. Surma taas puolestaan oli kokonaan musta otus, pienellä valkoisella hännänpäällä, ja toisin kuin siskonsa, kamalan ujo ja pelokas.
En koskaan kerennyt ottaa Rutosta valokuvia, koska about viikon jälkeen Rutto kuoli, mitä luultavimmin myös kasvaimeen. Ei ole aina onnea meidän perheessä, ei. Surma siis jäi joksikin aikaa yksikseen, koska ei löytynyt heti sopivaa kaveria sille. Sitten eräänä päivänä nähtiin eläinkaupassa ihana satiiniturkkinen valkoinen hiirivauva, ja eikun suorinta tietä kassalle. Ja niinpä Kalma liittyi perheeseen. -Ja kyllä, meillä on hyviä nimiä eläimille.
Valitettavasti en ole edelleenkään saanut otettua näistä lapsista kunnollisia kuvia, joten joudutte tyytymään paskoihin kännykkäkuviin. Anysways, tämä pieni neitonen on siis Kalma.
Surmasta mulla ei valitettavasti ole tän parempaa kuvaa, koska se perkele on niin kamalan ujo että saa hirveän paniikkikohtauksen jos vähänkään sitä yrittää löllytellä.
Muttah, meidän perheenlisäykset ei siihen loppuneet. Meillä ei edelleenkään ole selvästi tarpeeksi iso eläintarha, joten viime Kouvolan reissulta mukaan tarttui syyrialainen hamsteripoika, Hannibal. Valtariin oli avattu uusi eläinkauppa, ja pakkohan siihen oli tutustua, ja samantien kun näin valkoisen hattarapyllyn kurkistavan pesän suulta, olin myyty. Viimeksi meikäpojalla on ihan iso hamsteri ollu joskus nappulana, ja aina välillä on tehny mieli tämmöstä karvajalkaa kotia somistuttamaan. No, nytpä sitten lähti semmoinen mukaan, ja voi että poika on ihana!
Luonnetta tällä riiviöllä tuntuu riittävän. Otus ei stressannu mitään, ei kotiin tulemisesta tai kovistä äänistä tai edes Keijosta, joka yritti kovasti pussailla sitä kantokopan läpi. Käsitelläkin antaa ihan mukavasti, mutta selvästi se ei herran lempipuuhaa ainakaan vielä, koska kovasti pitää kiroilla ja möykätä sitä vastaan, vaikka selvästi mikään ei ole hätänä.
Että semmosta kuuluu meidän perhe-elämään nykyisin. Uusia hiiriä olis tarkoitus hankkia lauman lisäksi joskus tässä kun sopivia ehdokkaita tulee vastaan, mutta aika näyttää sitten. Lyhyet elämänkaarethan näiden riesana ovat, eli menetyksiä tulee varmasti vielä ennen aikojaan koettua, mutta monen eläimen aikaisempana omistajana se alkaa olla se sen verran tuttua kauraa, että siihen osaa valmistautua jo etukäteen. Sellaista se elämä vaan on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti